"Elämä 16 vuotiaan silmistä" 8. osa

Jani kääntyy ympäri. Hän kietoo kätensä vyötäröni ympärille. Hän suutelee minua hyvin kiihkeästi. Etenemmekö me liian nopeasti?
Työnnän Janin pois ja katson häntä silmiin ja sanon
"Etenemmekö mielestäsi liian nopeasti?" Hän katsoo minua ja ottaa kasvoni käsiensä väliin ja katsoo syvälle silmiini.
"Emme, sillä jos sä rakastat mua, me ei edetä liian nopeasti". Se on kyllä totta, Jani puhuu totta. Olemme tunteneet vuoden, nähneet kyllä vain kerran. Estääkö se muka tekemästä mitään? Ei estä.
En tiedä olenko valmis näin vakavaan suhteeseen. Olen sitä paitsi alaikäinen, mitä jos teemme jotain mistä seuraa jotain pahaa Janille? En halua hänen joutuvan katumaan mitä minä en kadu. Olen liian sekava. En pysty keskittymään nytten. Suutelen Jania ja laitan käteni hänen kasvoihinsa. Katson häntä syvälle silmiin ja katsomme toisiamme hyvin kauan. Ruoka porisee hellalla.
"Voi hitto...huh onneks se ei palanu" Jani sanoo ja ottaa sen pois liedeltä. Nauran. Hän katsoo minua ihmetellen. Hän nauraa myös. Hän tulee lähemmäksi. Työntää minut pöydän reunaan. Minua ei satu, koska tiedän että hän huolehtii minusta. Hän nostaa minut pöydälle ja suutelee minua. Emme tee sitä. Näen sen hänen silmistä.
"Meidän pitäis tehdä tuo ruoka valmiiks, eikö?" Jani kysyy.
"Joo varmaan. Äiti tulee kohta." sanon.

Kello on kuusi illalla. Äiti tulee töistä. Hän avaa oven ja nähdesään katetun pöydän, hän hymyilee.
"Tervetuloa kotiin, äiti!" sanon ja halaan häntä.
"Mistä hyvästä tää on?" äiti kysyy halaten minua ja nyökkää Janille.
"Siitä koska sä oot nähny niin paljon vaivaa mun eteen ja tää on myös mun anteeksi pyyntö tämän aamusesta." sanon ja viittaan äitiä istumaan pöytään.
Syötyämme siivoan paikat Janin kanssa ja äiti menee nukkumaan. Jäämme olohuoneeseen istumaan ja katsomme jonkun leffan. Kello lähenee kahtatoista. Olisi parasta mennä nukkumaan, mutta Janin sänky on petaamatta. Kait hän voi vieressäni nukkua. Menemme huoneeseeni, Jani katselee huonettani hymyillen ja halaa minua.
"Voi että mä oon ilonen ko oon täällä sun kans. Koko vuoden oottanu et nään sut!" Jani sanoo ja suutelee minua taas. Hymyilen ja kysyn ihan rohkeasti
"Haluisiksä tehä sen...siis sen..." Jani katsoo ensin oudosti, ihan kuin ei tajuaisi, mutta lopulta hänelle tulee vieno hymy huulille. Hän nyökkää ja pyytää istumaan viereensä sängylleni.

''Life is hard some times''

"Elämä 16 vuotiaan silmistä" 7. osa

Minä hymyilen myös. Tytöt katsovat meitä kumpaakin oudosti ja häipyvät mitään sanomatta pois. Emme paljoon keskustele siitä mitä sanoin tytöille, mutta näen että Jania häiritsee joten sanon hänelle kun olemme pakastealtailla
"Mä siis en halunnu olla niiden kaveria." Jani katsoo minua ja ottaa käteni hänen käsiinsä. Katsomme toisiamme silmiin ja tunnen lämmön sydämmesäni. "Mä tiedän. En mäkään niistä pitäny, vaikka en ees tuntenu niitä." hän sanoo hymyillen. Joku törmää kärryihimme. "Hei kato etees!!! ME ei ees...." huudan mutta huomaan hyvin nopeasti että törmääjä on isäni. Tuijotan silmät suurina isää, tunnen Janin kädet vyötärölläni, kuin hän pitelisi minua suojassa omalta isältäni. No hyvä niin, en haluaisi nähdä isää nytten. Se tuntuu jotenkin vasten mieliseltä. Haluaisin pois isän läheltä. Onneksi Jani on tässä.
Isä katsoo Jania. Onkohan se vihainen.
"Sä oot siis se Jani?" isä kysyy. Jani nyökkää ja kättelee isää. Isä kätteli Jania, äiti ei.
"Mä tästä meenki. Me kait nähään vielä, Anna?" isä kysyy minulta. Nyökkään ja halaan häntä nopeasti.
Menemme kassalle ja Jani ottaa kädestäni kiinni ja kysyy
"Oliko se sun isäs? Ja miks olit niin tyly sille?" Katson Jania ja kyyneleet tulee silmiini.
"Oli, ja mä kerroin sulle jo että se ei kertonu mulle että se on asunu täällä Helsingissä. Ja se miks mä olin tyly sille oli se koska se ja äiti ei hyväksyny sua mun kaverina, ensin." sanon melkein itkien. Hän halaa minua lujaa ja antaa suukon kaulalleni. Vieressä seisova mummo tuijottaa meitä iloisesti ja tokaisee
"Nuorta rakkautta!" Hymyilemme kumpikin. Pyyhin kyyneleeni ja tasaan hengitykseni.
Ostettua ruokamme, kävelemme puiston kautta kotiin. Puistossa on lapsiperheitä. Katselen lapsia hymyillen ja katson kunka he halaavat vanhempiaan iloisesti. Tunnen taas Janin käden kädessäni. Katson häntä ja huomaan hänen katsovan minua. Hän hymyilee minulle. Istumme puiston penkille. Emme puhu mitään. Katsomme vain ohi kulkevia ihmisiä lasten rattaiden kanssa tai koiriensa kanssa. jani laittaa kätensä polvelleni. Katson sitä ihmetellen. Mutta sitten hymyilen. Nojaudun lähemmäksi. Laitan käteni hänen kasvoilleen. Suutelen häntä. Hän kietoo kätensä ympärilleni. Tunnen oloni turvalliseksi hänen kanssa.

Kun saavumme kotiin, äiti ei ole siellä. Hyvä niin sillä muuten meidän yllätyksemme ei onnistuisi. Jani rupeaa heti tekemään ruokaa. Katson hänen touhuiluaan vähän aikaa. Haluaisin halata häntä mutta en millään haluaisi häiritä häntä. Menen hiljaa hänen taakseen ja odotan hetken. Kiedon käteni hänen ympärille ja laitan pääni hänen olkapäälle. Jani kääntää päätään minuun päin ja hymyilee.
"Sähän oot hali tuulella?" hän kysyy leikitellen.
"Joo, mä vaan niin rakastan sua" sanon antaen suukon hänen kaulalle.

"Elämä 16 vuotiaan silmistä" 6. osa

Tuijotamme toisiamme syvälle silmiin. Sydämmeni on ihan sekaisin. Minä rakastan häntä. Vastaanko vai teenkö sen? Teen sen. Kun nojaudun lähemmäksi Jania tunnen kuinka hänen huulensa koskettavat omiani. Suljen silmäni. Näen taas meidät kesällä sillä niityllä. Tunnen hänen kädet kasvoillani. Tämä ei voi olla totta. Laitan omat käteni hänen kaulan ympäri. Suutelemme kiihkeästi, kunnes joku keskeyttää meidät. Se on äiti. Lopetamme äkkiä, tai minä lopetan. Äiti katsoo tyrmistyneenä minuun ja sitten Jania ja taas minua.
"Hyvää päivää Annan äiti" Jani sanoo ja nousee seisomaan ja yrittää kätellä äitiä. Äiti tuijottaa Janin kättä ja katsoo häntä silmiin ja sanoo jotain mitä et voisi uskoa hänen sanovan
"Hei Jani. Tuliks sä meille vai ?" Katsomme kumpikin; minä ja Jani äitiä ihmetellen. Äiti hymyilee minulle ja nyökkää. Mitä se tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä että äiti on hyväksynyt Janin? Kyllä, mutta miksi äiti niin tekisi? Nousen seisomaan ja halaan äiti. Olemme halanneet äitini kanssa viimeksi kuukausi sitten kun äitini kirja sai viisi tähteä Ellen lukia kyselyssä. Voisin taas itkeä.
"Mä tulin tänne kyllä kesäks, joten mä en oikein tiedä missä vois asua koko kesän." Jani sanoo hymyillen. Äiti nyökkää taas ja sanoo
"Meillä on yksi ylimääräinen huone. Anna tykkäis ihan kamalasti jos sä jäisit tänne. Anna vaan käy koulussa päivisin ja sä voit olla täällä. Ja voit hakea sen aina koulusta koska mulla on pitkiä päiviä huomenna." Ihan kuin olisin pikku lapsi. Ei äiti mua oo koskaan hakenu koulusta. Onko se vetäny jotain? En usko. Kuka on saanu sen pään kääntymään? Sitä ei kukaan koskaan tiedä.
"Onko sulla nälkä, Jani?" äiti kysyy ja menee keittiöön. Seuraamme Janin kanssa äitiä keittiöön. Äiti laittaa läppäri laukun ruokapöydälle, joka pursuaa tavaraa. Hän avaa jääkaapin, siellä ei ole paljon mitään, koska ei olla käyty kaupassa viikkoon. Äiti avaa kaapin jääkaapin vierestä. Siellä on keksejä. Hän ottaa ne kaapista ja laittaa pöydälle.
"Tässä on, ei kauheasti mutta pärjäät sillä." äiti sanoo ja menee huoneeseensa.
"Mikä sillä on?" Jani kysyy multa.
"En tiedä, kait työt rassaa" sanon. "Lähetään kauppaan ja ostetaan ruokaa ja tehään äitilles jotain kivaa." Jani sanoo ja hymyilee mulle. Hymyilen takaisin ja nyökkään.

Lähdemme kävelemään kauppaan. Kävelemme hyvin lähekkäin mutta emme pidä käsistä kiinni. Haluaisin mutta en uskalla. Sitten tunnen lämpimän käden omassani. Se on Janin käsi, kenen muunkaan. Kävelemme nyt käsikädessä. Vastaan tulee koulumme suosituin tyttö kavereidensa kanssa. Hän tuijottaa meitä silmät suurina. Kävelemme vaan ohi. Ohi mentyämme hymyilen.
Saavumme kauppaan. Citymarket, suuri. Kun saavumme hedelmä osastolle näen ystäväni, tai mitä helvetin ystäviä nekin on. He huomaavat meidät. Hymyilen ja heilutan heille. Janikin heiluttaa heille ja kysyy minulta
"Kavereitas?" Nyökkään. Tytöt vain tuijottavat minua tylysti. He tulevat luoksemme ja kysyvät hyvin tylysti
"Missä sä oot ollu? Sun ois pitäny tulla meidän manga kerhoon, muistakko? Tänään n. kaks tuntia sitten."
Katson heitä vihaisesti. Sanonko suoraan. Enhän mä kuitenkaan ysin jälkeen niihin mitään yhteyttä pidä. Mitä sitten vaikka sanoisin nytten että en haluu olla niitten kaveria.
"Se ei sulle enään kuulu mis mä oon. Teijän ei tartte enään oottaa mua niihin kerhoihin. Mä en ees tykkää mangasta. Se on ihan tyhmää. Lukekaa normaaleja kirjoja. Ja tässä on Jani, mun..." lopetan kesken, katson Jania ja hän nyökkää mulle kuin se tietäis mitä mä meinasin. "Täs on Jani, mun poikaystävä." Sain sen sanotuks. Janikin hymyilee.

''Say "fuck you" and simle" - Elina ♥

"Elämä 16 vuotiaan silmistä" 5. osa

Tunteet ovat liian vahvat ja selvät. Oon rakastunut Janiin. Minä Anna Maria Mäki oon rakastunut. Tämä tunne on uusi mulle. Sorrun kuuntelemaan k-poppia ja valitsin biisin hyvin. Tunnen vapautuvani kuunnellessani After Schoolin Because of you. Se biisi tuo mieleeni kesän, ja sen ajan kun olin Janin kanssa. Meillä oli hauskaa. Joskus me karattiin yöllä ja nukuttiin ladoissa. Syötiin jäätelöä ja hoidettiin Janin kissan pentuja. Aikani suunnilleen meni siihen; Jani, ruoka, Jani ja ruoka. Alan itkemään. Kaipaan häntä niin paljon että voisin soittaa hänelle. Hei mullahan on sen numero, mä soitan.

"Jani puhelimessa." hän vastaa. Hänen äänensä saa lihakseni rentoutumaan ja tunnen oloni kotoisaksi.
"Hei Jani! Anna täällä. Mitä kuuluu sinne maalle?" kysyn ja odotan.
"Tänne kuuluu ihan hyvää. Kuis sulle? Onko isääs näkyny?" hän kysyy leikitellen. Huokaisen hyvin raskaasti ja vastaan
"Nojaa onhan siitä. Kävi täällä tänään. On kuulemma asunu sen kymmenen vuotta täällä, eikä ees voinu kertoo mulle et se on Suomessa." Hengitykseni kiihtyy ja käteni hikoavat. Kuulen Janin säälivän huokauksen
"Voi sua raukkaa. Ooks sä ihan kunnossa? Mulle voit aina soittaa ja kertoa huoles. Mähän oon sun ystäväs, eikö, Annani?" hän sanoo. Tulen taas iloisemmaksi ja vastaan
"Tiedän sen Janiseni, sä oot mun paras ystävä" Uskaltaisinko kertoa tunteeni. Sydämmeni käy jo ylikierroksilla.
"Niin ja mä voisin jo heti sanoa, että mä ja mun äiti ollaan tulossa sinne Helsinkiin huomenna. Että pääsetkö junalle vastaan, vai?" Jani sanoo. Sydämmeni hypää kurkkuun ja pelkään sen putoavan. Mitä! Jani tulee Helsinkiin. Mitä se täällä? Kattomassa mua? Ei, kait sillä on joku lätkä juttu, koska sitähän se on pelannu jo kohta yheksän kuukautta.
"Siis te tuutte Hesaan...No tuota se riippuu mihin aikaan se juna on täällä?" Sanon ja yritän peittää liika innostustani.
"Kait jossain neljän maissa, luulisin." Jani sanoo hyvin vakavan kuuloisesti.
"Joo mä pääsen sillon juna asemalle. Multa loppuu koulu jo yheltä." sanon iloisesti. Jani alkaa nauramaan. Kysyn mikä häntä noin naurattaa
"Se vaan että nyt on mun vuoro tulla sinne kesäks" hän vastaa nauraen. Muaki alkaa naurattaan, mutta samalla ajattelen kuinka hauskaa meillä tulee täällä olemaan. Kertoisinko tunteistani. En uskalla.

Ovi kello soi. Puhun vielä Janin kanssa puhelimessa, avaan oven. Puhelimeni tippuu lattialle. Hän on oveni takana, Jani. Hihkaisen ja hyppään hänen kurkkuun. Halaan lujaa. Hän kietoo kätensä ympärilleni tiukasti. Sydämmeni lyö lujaa. Nyt se on varmaa, olen rakastunut. Elämäni mies seisoo meidän eteisessä. Ainut este siinä on, äiti ja isä. Nyt vielä tunnustan tunteeni niin kaikki on täydellistä.
"Yllätytkö?" Jani kysyy hymyillen ja antaa suukon poskelleni. Laitan käden poskelleni ja katson häntä hymyillen.
"Joo" Jani riisuu kenkänsä ja istuu sohvalle. Istun hänen viereensä. Äiti ei ole kotona ja isä lähti. Alan hermostua koska aijon kertoa tunteistani, kohta. Jani tuijottaa seinäkelloa. Mietin että mitä hänen päässänsä liikkuu. No nyt kerron
"Mun täytyy kertoa sulle..." sanomme yhtä aikaa.
"Sano sä eka" sanon Janille. Hän ottaa paremman asennon ja katsoo mua silmiin, syvälle silmiin.
"Siitä on vuosi kohta ku me tavattiin ekan kerran. Ja sen jälkeen me ei olla nähty ko nyt" hän sanoo ottaen käteni hänen käsiinsä. Tuijotan niitä hetken kunnes hän jatkaa
"Mä oon kaivannu sua hirveästi ja sä oot varmaan mua?" Katson Jania silmät suurina, ei järkytyksestä vaan ilosta. Jani aikoo tunnustaa mulle jotain. Nyökkään Janille vastaukseksi.
"Niin, mä rakastan sua Anna Maria Mäki. Rakastatko sä mua?" Hän sanoo ja nojautuu lähemmäksi.

"Rakkaus on syy siihen miksi olemme täällä..."

jatkuu...

"Elämä 16 vuotiaan silmistä" 4.osa

Katson isää surullisena. Miksi hänkin? Luulin että hän on puolellani. Jani ei ole kuin kaksi vuotta vanhempi mua. No ainakin saan syyn siihen miksi vihata isääkin. Olen vihdoin löytänyt itelle ihmisen joka on tärkeämpi kuin ystävä. Se kielletään minulta. Onnellisuus. Se on kielletty tässä saatanan perheessä. Miks mun äiti ei oo esim niinku Siirin äiti. Kiltti ja kuinnioittava. No se on myös pappi, joten. Mutta ois kivaa jos olis rajoitteita. Et saa muuttaa poikaystäväsi luokse jos et mene naimisiin. Et saa tehdä mitään. Se olisi aika kivaa. Saan tehdä kaikkea, mutta jos tulisin esimerkiksi raskaaksi, mut heitettäis varmaan johonki helvettiin. Jani kunnioittaa mua. Me jutellaan suunnilleen päivittäin.
"Niin?" kysyn rauhallisesti. He kumpikin katsovat minua vihaisesti. "Sä oot liian nuori sellaselle jätkälle. 18 vuotta" isä pudistelee päätään. Mitä sä siinä määrät mua? Sä et oo ollu mun elämässä sitä kymmentä vuotta, sä et mua määräile. "En oo, se on mua kaks vuotta vanhempi!" sanon korottaen ääntäni. Jatkan huutamalla
"Sä et oo ollu täällä, sä et oo kasvattanu mua, ei oo kyllä äitikään. Mä oon kasvattanu itte itteni. Jani on ainut ihminen joka ymmärtää mua" kyyneleet tulevat nyt. Ne tulee ja alkaa turvottamaan silmiäni "Mä haluun pois täältä. Mä luulin et sä, isä oot mulle niinku oikee isä. Mutta sähän oot just sellanen niinku kaikki sano. Sairas ja säälimätön!!" Juoksen huoneeseeni ja menen sänkyyni itkemään. Toivoisin että olisin taas maalla, siellä aurinkoisella niityllä, Janin kanssa. Olenkohan rakastunut? En kait, olen, en, olen.

"Voit uskoa, mutta et tiedä.."

"The life is so hard to explain..."

''Elämä 16 vuotiaan silmistä'' 3. osa

Olen kaivannut isää kauan. Uskoin että hän ei palaa enään koskaan. Katson isää silmiin itkuisilla silmilläni ja kysyn
"Missä sä oot ollu?" Isä katsoo minuun ja katsoo sitten äitiä ja sitten minuun ja sanoo
"Toivon että et suutu, mutta olen asunut koko ajan täällä Helsingissä" Irtaudun isän halauksesta ja katson häntä nyt hyvin vihaisesti. Miks se ei halunnu tavata mua? Miks se ei ees soittanu? Miks? Sitä mä en tiedä.
"Miks sä et soittanu ees mulle, tai halunnu tavata mua?!" kysyn hyvin vihaisesti, kädet puuskassa. Kyyneleet alkavat taas virtaamaan, mutta pidätän sitä. Äiti ja isä tuijottavat toisiaan ja äiti vastaa isän puolesta.
"No me aateltiin et niin on parasta, koska isäs ei ollu mikään kunnon isä hahmo" Isä nyökyttelee pahoillaan. Minut on petetty. Vanhempani pettivät mut. Mä oisin halunnu normaalin perheen niinkuin kaikki muutki. Olen nyt kateellinen Janille. Hänellä ei oo isää ollenkaan ja äiti on taydellinen esikuva. "Mä haluun maalle" ajattelen mielessäni. Haluaisin sanoa sen ääneen. Sanonkin. "Mä haluan maalle!!" huudan. Äiti katsoo minua hämmästyneenä ja kysyy "Miks sä sinne haluut mennä? Isovanhempienko luokse?". Pudistan päätäni ja osoitan Janilta saamaani mukia jossa lukee "Tervetuloa Maalle". Äidin ilme muuttuu hyvin synkäksi. Äiti ei pitänyt Janista. Jani on minua kolme vuotta vanhempi. Sitä en kertonut teille. Jani opiskelee lukiossa ja on hyvän näköinen ja siisti. Ei mikään lehmältä haiseva maalais juntti. Hänellä on kolmen viikon päästä synttärit. 18 vuotta on äitilleni liikaa. Isä hymyilee mulle. Hyvin lohduttavaa. Kaksi valehtelijaa; toinen ei kerro minulle missä on ja toinen pimittää multa tiedon että missä mulle tärkeä ihminen on ollu.
"Sä et Janille mee!" äiti huuta raivoisasti. Isä katsoo äitiä järkyttyneenä ja sanoo tälle
"Tyttärelläs on ystävä joka luultavasti on järkevä. Sä vaan raivoot siinä sille. Minkä ikänen se on?" Isä katsoo minua. "Se on 18 kohta" äiti sanoo kädet puuskassa. Isän ilme muuttuu ja hänkin alkaa katsoa minua kuin jotain huoraa. "Anna Maria Mäki!" Isä huutaa.

''Elämä 16 vuotiaan silmistä'' 2. osa

Mä tunnen sen vaan niin raskaaks, suuri paino nuoren tytön harteilla. Se on liikaa. Saan traumoja tai jotain.

Menen huoneeseeni ja suljen oven rauhassa. Istun sängylleni ja huokaan raskaasti. Heitän laukkuni nurkkaan ja asetun makuulle. Suljen silmäni. Nukahdan. Unessani näen isän. Sen tummatukkaisen miehen jota äitini rakasti. Hän ottaa minut syliin ja halaa minua. Tunnen hänen lämmön ja rakkauden. Tulee pimeää. Mua pelottaa. Se pimeys on äiti. Isä pelästyy ja jättää mut tuon kammotuksen luo. Säpsähdän hereille ja huomaan että kello on puoli kaksi. Nousen ylös ja menen keittiöön. Äiti on nukahtanut koneen ääreen. Sammutan koneen ja siirrän sen pois äidin edestä. Yritän herättää äitiä mutta tämä vaan mumisee jotain. Jätän sen siihen. Menen kylpyhuoneeseen. Peseydyn. Sen jälkeen tunnen puhtauden ja tunnen kuinka kaikki paineet olisivat poissa.
                                      Katson peiliin. Näen siinä itseni. Se on hyvin ilmiselvää että ihminen näkee peilistään itsensä. Minä uskon siihen että jokainen voi josku säikähtää omaa peilikuvaansa. Minä vain en haluaisi katsella tuota saatanan palvojaa. Vittuilevaa paskaa joka vain uskoo sitä mitä päälleppäin näkyy. Haluaisin vain olla rauhassa. Kesäkin tulee kohta ja toivon että näkisin Janin pian. Kaipaan häntä suuresti.
 
                                                                                  
Uskon siihen että voisin saada rauhan siihen että    

isä ei ehkä halua minua lapsekseen. Janikin on isätön. No hänellä on ihan eri juttu kuin minulla, hänen isänsä on kuollut. Hän ei koskaan enään näe isäänsä, mulla taas on mahdollisuuksia.

Menen huoneeseeni ja puen päälleni yö asuni. Silmäni ovat hyvin raskaat. Se paine tulee takaisin. Onneksi tänään on sunnuntai, joten voin rauhassa nukkua pitkään. Äiti kuitenkin herää puolen päivän aikaan. Otan mp3-soittimeni. Pistän sieltä soimaan Ed Sheeranin Small Bump-biisin ja nukahdan.

Aamulla tunnen oloni levänneeksi. Mutta kunnes kuulen äitini puhuvan olohuoneessa, paineet tulevat taas. Se kivi joka on ollut harteillani kauan, ei lähde. Menen olohuoneeseen, siellä istuu suunnileen saman ikäinen mies kuin äiti. Näen miehen takaa päin. Äiti huutaa hänelle. Miksi? Onko hän joku tuttu? Kuka hän on? Onko se isä? Menen eteen päin. Katson miestä silmät suurina kunnes lyön varpaani tuolin jalkaan ja kiljahdan.

"Ai saatanan!!" huudan. Mies kääntyy ja hymyilee minulle. Tunnistan tuon hymyn. Se on minun hymyni. Se on isä. Katson isää hetken shokissa, kunnes hymyilen takaisin.
"Onko se minun tyttöni?" Isä kysyy ja nousee seisomaan. Hän halaa minua. Huomaan että minulla on sydän. En ole koskaan huomannut sitä. Halaan isää lujaa. Alan itkeä. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Isän paidan olkapää kastuu kyynelistäni. Rakastan sinua isä. Miksi minä en sano sitä ääneen.
"Rakastan sinua!" sanon ja rutistan isää lujempaa.
"Niin minäkin sinua rakas tyttäreni" isä sanoo antaen suukon päälaelleni.



jatkuu.....